*

FindianaJones

Takausvastuut

  • Takausvastuut

Viikolla syntynyt kohu valtion kärsimästä puolen miljardin takaustappiosta paljastui “tilastokukkaseksi”, jonka aiheutti se, että Tilastokeskuksen luvuissa näkyi vain bruttoluvut Finnveran taseen sisällä tapahtuvasta rahaliikenteestä. Kohu kuitenkin herätti median tutkimaan valtion takausvastuiden laatua ja määrää, ja tämä olikin sen paras anti. Saatiin nimittäin päivitettyjä lukuja koko sektorilta, eikä vain ainaista kitinää Kreikan kriisistä, missä Suomen vastuut ovat “vaivaiset” 5,8 miljardia.

Paljastui, että takuiden ja sitoumusten summa on tuplaantunut muutamassa vuodessa ollen jo reilusti suurempi kuin vaikkapa valtion budjetti. Tästä 63 miljardin piirakasta suurimman siivun haukkaa EU:ta varten luodut mekanismit, kuten ERVV ja EVM. Niiden yhteenlaskettu summa nousee 20 miljardin paremmalle puolen, ja vasta kakkosena tulee yrityksille myönnetyt takaukset noin 17 miljardin siivulla.

Summat hahmottavat valtion takausvastuiden määrää, mutta siitä puuttuu Suomen Pankin antamat takaukset. EKP:n “orjapankkina” SP:lla on varsin rajalliset oikeudet itsenäiseen päätöksentekoon, mutta yksi oikeus sille on suotu; ottaa takausvastuu muiden maiden veloista. Tätä “oikeutta” on sovellettu lähinnä IMF:n antamien apupakettien kautta. SP:n riskikatsauksessa 30.9.2016 luetellaan valtion (veronmaksajien) takaamat IMF-erät, joita oli yli 8 miljardin edestä. Katsauksessa ei kerrota, mihin kyseiset IMF:n paketit ovat suuntautuneet, mutta varmasti suuri osa EU:n kriisimaille.

Tästä antaa osviittaa vuonna 2011 tehty haastattelu, missä silloinen pankkivaltuuston puheenjohtaja Ben Zyskowicz puoltaa Suomen lisärahoitusta IMF:lle. Hänen mukaansa IMF on hyvä väline hillitä ja padota Euroopan velkakriisiä. Samaisessa jutussa silloinen Etlan tutkija Paavo Suni pitää riskiä vähäisenä: “Tästä täytyy tulla oikein iso superkriisi ennen kuin riskit toteutuisivat”. No, nyt sellaisia alkaa olla näköpiirissä – eikä niistä vähäisimpänä se, että Deutsche Bank kaatuisi. Ja vaikka superkriisi ei tulisikaan, niin selvää on kuitenkin se, ettei Euroopan kriisimaat suoriudu lainataakastaan. Tämä myönnetään jo avoimesti ainakin Kreikan kohdalla, ja sieltä odotetaan Suomellekin miljardilaskua.

Kalliit on laulujen lunnaat, kun muistaa, että tämän lisäksi Suomi maksaa EU:lle vuosittain yli kaksi miljardia ja saa sieltä työlään anomisprosessin jälkeen vain miljardin verran takaisin. Siten pelkistä jäsenmaksuista koostuu neljässä vuodessa suurempi summa kuin mitä Sipilä yrittää hallituskautensa aikana saksia.

Kari Rosenlöf otsikoi aikoinaan bloginsa kysymyksellä: “Voiko Suomi ja suomalaiset selviytyä velkahelvetistään?” Heti ensimmäisessä kappaleessa hän antaa vastauksen. “Hyvin yksinkertaiseen kysymykseen jälleen hyvin helppo vastaus.  Eivät voi.  Suomen valtiolla, kunnilla, kotitalouksilla ja yrityksillä on yhteensä velkaa jo noin 300 miljardia euroa. Tästä valtion osuus on noin 100 miljardia. Lisäksi olemme antaneet erilaisia velkatakauksia kymmeniä miljardeja euroja, jotka lankeavat maksettavaksemme.”

Suosittelen lukemaan selkeän, maalaisjärjellä kirjoitetun blogin.

http://karirosenlof.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182056-voiko-suomi-ja-suomalaiset-selviytya-velkahelvetistaan

Suomi on kuitenkin yksi vähiten velkaantuneista maista. Jos Suomikaan ei pysty maksamaan valtionvelkaansa, niin miten sitten EU:n kriisimaat pystyisivät? No, eivät ne pystykään, ja siinä vaiheessa suuri osa takauksista lankeaa suomalaisten maksettaviksi. Ja viimeistään silloin myös Suomi on yksi kriisimaista.

Eikö siis olisi aika muuttaa suuntaa? Sitä parhaillaan mietitään myös komissiossa. Junckerin Valkoiseen kirjaan on kirjattu viisi erilaista suuntaviivaa EU:n tulevaisuudelle. Aiemmin todennäköisimmältä vaikutti viides eli federalistisin suunta, missä EU laittaisi turbovaihteen päälle kohti liittovaltiota. Se tietäisi lisää “solidaarisuutta”, suomeksi sanottuna yhäti kasvavia takausvastuita.

Juncker tuntuu kuitenkin empivän – samoin kuin hänen “pikku apulaisensa”, joka vielä joitakin vuosia sitten hehkutti, että “Hei, me tienataan… !” Nyt parivaljakko tuntuu odottavan “kalpeena hiljaa” tulevia vaaleja.

Itse olisin toivonut, että Syriza ja Podemos olisivat toimineet johtotähtinä matkalla ulos unionista. Silloin kansakunnat eivät olisi yhtä kahtiajakautuneita kuin nyt, kun pakolaisongelma on nostettu suurimmaksi puheenaiheeksi. Syriza ja Podemos saivat mahdollisuuden, mutta ne vesittivät lupauksensa, ja nyt oikeistopopulistit jyräävät. Veikkaan, että Ranskastakin löytyy suuri joukko, joka ei edusta Le Penin arvoja, mutta joka kuitenkin - naapureiltaan salaa - tulee antamaan hänelle äänensä. Vain ja ainoastaan, koska se on ainoa jäljellä oleva keino päästä irti tästä “lunnaidenmaksun” kierteestä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset